Kivimetsän kansa

jo aikaa sitten unohdettu kivisten metsien kansa rakentaa katajasta vajansa, veistää petäjistä kaidat veneensä kuskatakseen harmaat särmikkäät kivet ylös toivottoman vuolasta virtaa – koko ajan peläten kuppaisten myyrien ja kihtisten korppien anastavan säälittävät pahalta haisevat talvivarastonsa; kaiken talin, nokkosten multaiset juuret ja onttoihin kantoihin säilötyn mätänevän vesiheinän.

kivet he kokoavat säännöttömiksi keoiksi satunnaisille metsäaukioille ja peittävät ne kulottuneella heinällä ja sammalella synnytyspaikoiksi värikkäistä sienistä puristetusta juomasta silmiään pyöritteleville, huitoville ja kuolaaville naisilleen; vastasyntyneen pienokaisen he ensitöikseen laskevat varovasti toissavuotisen pässin taljalle ja heittelevät ilmaan sylyskaupalla valkeita harakan untuvia tauotta itkien ja yskähdellen matalilla kurkkuäänteillä tervehdystä pyryttävälle lumelle.

merkilliset ovat heidän tapansa; ikuinen pakkanen ja auringon porotus eivät kumpikaan olisi pahaksi palkaksi heidän päättymättömästä valituksestaan kaikkia eläviä olentoja kohtaan joita heistä ei olisi koskaan saanut syntyäkään – omat polvensakin he konttaavat ruhjeille murskatessaan pesätolkulla muurahaisia poluiltaan; tulta eivät tunne, hiuksensa ja kaiken karvansa lyhentävät nyhtämällä ruumiistaan tukuttain turkista aina lumien sulaessa ja mahallaan märässä hiekassa nukkuvat yönsä.

sairaitaan roikottavat korkeissa puissa kunnes saapuu ukkonen ajamaan jyrinällään taudintekijät ulos säänpieksämistä kehoista ja tuomaan suuren helpotuksen poloisten sisarille jotka myötätunnosta kipeitä kohtaan viikkotolkulla ruuatta seisovat kaulaansa myöten vetelässä suossa rintojaan naavatupoilla raapien ja koko ajan kovasti puuskuttaen.

kuolleiltaan katkovat luut, puhkovat silmät, silpovat kielen, murskaavat kivekset, lävistävät terävillä kepeillä kämmenet ja kaikin keinoin häpäisevät ja suurena pahantekijänä pitävät – viimein köyttävät tulvan tuomaan tukkiin notkeilla pajunvitsoilla ja illan pimetessä kampeavat poloisen viimeiselle matkalleen kivikkoiseen koskeen; sitten menevät ja tämän makuuhiekalle kusevat ja kaikki jälkeensä jättämät esineet suurella riemulla paloiksi hakkaavat.

kovia sotia käyvät kaikkia kansoja vastaan jotka erehtyvät lähelle elotonta aluettaan kulkemaan; hurjasti kiljuen uroot koikkelehtivat vihollisten kimppuun nyljetyillä mäyränraadoilla iskuja kahtaalle jakaen ja lahoja kantoja paiskoen – omilta alueiltaan eivät etäälle erkane, koska eivät ikinä takaisin osaisi jos huutoketju väliltä katkeasi.

vaatteita eivät ole käyttämään oppineet, vaikka talvella taljojen alla makaavatkin; muutoin kulkevat lyhyen mutta ankaran talven polvia myöten kinoksessa raajat sinisinä ja kylmästä täristen pitkin pihoja kiviä kanniskellessaan ja muita pikkuaskareita suorittaessaan.

ruuakseen mussuttavat lähes kaikkea mitä sisällään saavat pysymään; kesän keräävät vesiheinää ja nokkosten juuria talvivarastoiksi, ja talvella koettavat elukoita metsästää puista päivien väijymisen jälkeen kivittämällä taikka porukalla läkähdyksiin juoksuttamalla, ja lihan hakkaavat heti kaatamispaikalla litteän kiven päällä tuoreiden havunneulasten sekaan veriseksi mössöksi ja kietovat elukan omaan nahkaan; nyytin kantavat ylpeänä naisilleen jotka upottavat sen happamaan kutunmaitoon puoleksi kuunkierroksi, päivittäin murskattuja puolukoita sekaan sekoittaen.

aina uuden kuun aikaan neljä raavasta miestä kulkee metsässä ja heiluttelee puita, kylän vanhin syö kourakaupalla kalanruotoja, lapset härnäävät ampiaispesiä, odottavat naiset hiertävät mahon hevosen turkkiin hienoksi jauhettua hirvensarvea, saalista saaneet metsästäjät seisovat rantaliejussa päällään ja kaikki muu kansa kannustaa kuuta tulemaan takaisin; täyden kuun aikaan eivät päiväkausiin nukkumaan pysty kuuta niin kovasti pelätessään, vaan kaiken aikaa kulkevat valittaen ja välillä kuuta keskikesällä nuorten tyttöjen joesta sukeltamilla kivillä paiskoen.