hiidenkonttibeta

Kävelymatkan päässä asunnoltamme on tekojäärata, jossa on yleisöluisteluaikoja. Toin jouluna Tervolasta vanhat “Made in Czechoslovakia” -luistimeni, ja kun pakkaset ovat nyt hellittäneet, kävimme testaamassa luistinrataa:

Luistimissa oli yllättäen sen verran terävät terätkin, että niillä kykeni luistelemaan. Edellinen luistelukertani on tainnut olla lukiossa, josta on jo hiukan aikaa, mutta tuokaan taito ei näköjään unohdu – minun luistelutaidoissani ei kyllä kauhean paljon unohdettavaa edes ole, kun mitään kovin kummoista ei ole ikinä tullut opeteltua. Homma tuntui kyllä vähän hassulta ilman mailaa, eihän kouluaikoina juuri muuten luisteltu kuin jääpalloa pelatessa.

Helsingissä on ollut alkuvuoden varsin lumista.

Varsinkin puut ovat pari viime viikkoa olleet erinomaisen lumisia ja täten kuvauksellisia. Sääli vain että suurimman osan aikaa on ollut taivaalla tasainen pilvipeite, joten valo on tasaisen harmaata.

Kävin kuitenkin ensimmäisillä varsinaisilla kuvausretkilläni sitten Helsinkiin muuton jälkeen, räpsimässä kuvia nimenomaan noista lumisista puista, pääasiassa kalansilmäobjektiivilla. Kun olin ollut kuvaamassa Kumpulassa, ajattelin käväistä samalla Pasilan kirjastossa, ja jotenkin päädyin kulkemaan polkua, joka vei käytöstä poistettuun rautatietunneliin.

Tuo tunneli on aika pitkä, ja siellä oli varsin hienoja jää”puikkoja” lähinnä tunnelin päiden lähistöllä. Yritin kuvata niitä käsivaralta suurella ja kuvanvakaajalla, mutta eipä siitä oikein mitään tullut, paitsi inspiraatiota:

(ISO 3200, 1/20 s f/4.0 käsivaralta IS:llä, ei muuta säätöä kuin vähän cropattu mustaa pois reunoilta ja skaalattu pienemmäksi)

Tuo yksi kuva oli sen verran vakuuttava, että palasin parin päivän kuluttua jalustan kanssa kuvaamaan noita jäitä ihan erikseen. Paikka oli melko haastava kuvauskohde, sillä kameralla oli vaikeuksia tarkentaa muualle paitsi kirkkaimmin valaistuihin jään reunoihin, ja kuvan rajaaminenkin oli lähinnä arvailua, koska itsekään ei nähnyt juuri mitään muuta. Ja jos sattui katsomaan suoraan tunnelin suuaukkoon, hämäränäkö heikkeni entisestään, sillä harmaan pilvinen päivä oli tuolta luolasta katsottuna häikäisevän kirkas.

Pitihän se käydä katsomassa, kun en ollut 3D-elokuvaa aiemmin nähnyt, paitsi tietenkin joitain huvipuistojen tarjoamia erikoisuuksia vuosia sitten. Avatar siis. 3D-lasit sopivat silmälasien päälle pikkuisen paremmin kuin olin odottanut, muttei niitä erikoisen hauska ole kahta ja puolta tuntia käyttää. Olen kuullut myös silmälasittomien valittavan 3D-lasien epämukavuutta, joten ehkä niiden suunnittelija on tehnyt kompromissin siten että ne ovat epämukavat tasapuolisesti kaikille.

3D-elokuvassa on tietenkin enemmän visuaalisia ärsykkeitä kuin perinteisessä 2D-elokuvassa, joten ensikertalaisella oli paljon puuhaa jo kaiken seuraamisessa. Kolmiulotteisuuden vaikutelma tuntui jotenkin heiluvan “olemattoman” ja “syvän” välillä pitkin elokuvaa. Kuvauksessa pyrittiin todentuntuisuuteen, mutta joihinkin kohtauksiin olisi toivonut pientä liioittelua – lähinnä niihin, joissa lenneltiin syvyyksien yllä, mutta maisema tuntui ihan lättänältä. Täytyisi vertailun vuoksi käydä katsomassa joku 3D-animaatioelokuva, joissa epäilemättä leikitään ja liioitellaan syvyysvaikutelmalla paljon enemmän. Tuosta jäi kuitenkin sellainen fiilis, että 3D-elokuvien tekoa edelleen vasta harjoitellaan.

Elokuvana tuo ei ollut mikään ihmeellinen. Pandora-planeetan (kuun) fauna on luotu ottamalla elikoita Maasta, ja muokkaamalla niistä epäuskottavia muukalaisversioita. Kertokaa, mitä ihmeen etua niille elukoille on tuplaetujaloista? Tarinan puolesta Avatar on uudelleenfilmatisoitu Pocahontas tai Dances with Wolves.

Teknologiademona Avatar on ihan mielenkiintoinen, mutta elokuvana aika tusinatavaraa. Sen suosio ei yllätä, mutta sen arvostus kyllä: tällä hetkellä IMDb:n top-250 listan sijoitus #37, ja Golden Globenkin se sai.

Leffan jälkeen piipahdimme katsomassa Senaatintorin valoshowta.

Senkään hienoutta en osannut arvostaa. Joitain värivaloja ja valoefektejä, ja taustamusiikkia. Ensimmäiseksi tuli mieleen että semmoisiahan oli nähty jo 90-luvun puoliväliin mennessä lukemattomia – demoja tosin harvemmin projisoitiin kirkonseinään. Kaikille jotka pitivät tuota jotenkin ihmeellisen hienona, suosittelen katsomaan muutamia kymmeniä vastaavia esityksiä tuolta: scene.org tai tuolta: demoscene.tv. Ehkä minulla oli ylikriittinen olo tuona päivänä.

Vietin uudenvuodenaattoa Helsingissä. Katselimme ilotulitusta 14-kerroksisen talon katolta Pasilasta. Sieltä näkyi kyllä kauas, ja ympäri kaupunkia ammutut raketit näkyivät hienosti, niitä räjähteli horisontissa joka suunnalla. Mutta varsinainen kaupungin ilotulitus oli sen verran kaukana että se näkyi kovin pienenä, ja varsinkin kännykameran kuvissa raketit jäivät aika vaatimattomiksi:

Ilotulitus ei siis ollut kovin vaikuttava, kun olin tottunut katselemaan Oulun vuodenvaihteen ilotulituksia parin sadan metrin etäisyydeltä. Mutta oli hauskaa havainnoida valon ja äänen nopeuksien eroja, paukahdusten kuuluminen kun kesti hyvän aikaa.

Bloggailu on jäänyt jälleen vähille tässä syksyn mittaan. Olen kuitenkin napsinut kuvia lähinnä manpitsua ajatellen, joten puranpa nyt niitä takautuvasti:

Täällä kasvaa melko runsaasti vaahteraa, joilla on aika näyttävä ruska, koska niillä on isot lehdet jotka voivat olla hyvinkin vahvan keltaisia:

Yliopiston observatoriolla oli 3.11. avointen ovien päivä. Kävimme siellä kierroksella, kuten kävi aika moni muukin – välillä oli melkoinen tungos, ja siitä johtuen paljon odottelua. Kuvassa vanha kiinteä ohikulkukone, jolla on ollut mukava tehdä havaintoja patjalla makaillen – paitsi että jos ulkona oli pakkasta, myös sisällä oli pian pakkasta, koska havainnointia varten aukaistiin kattoluukut:

Lunta on tullut jo pariinkiin otteeseen. Joitain päiviä sitten ennustettiin 30 cm lunta tuovaa myräkkää, mutta eipä sitä oikeasti sitten tullut kuin pari senttiä. Joku pyöräytti kuitenkin aika tyylikkään lumiukon pihalle:

Oulunkylässä on ollut myös pari tulipaloa sinä aikana kun olen täällä asunut. Ensin paloi yksi baari, ja viime viikonloppuna läheisellä huoltoasemalla oli sen verran isompi palo että se pääsi moneen mediaankin – tosin jääden Rautatieaseman vesivahingon jalkoihin.

Kävimme 29.9. geologian laitoksen fuksiekskursiolla, eli uusille geologianopiskelijoille järjestetyllä retkellä jossa meille esiteltiin muutamia geologisesti kiintoisia kohteita.

Ensimmäinen kohde oli Nordkalk Oy:n Tytyrin kalkkikivikaivos Lohjalla. Museon lisäksi pääsimme katsomaan myös tuotanto-osastoa 350 metrin syvyydessä. Kaivoksessa ajeltiin autolla 4×4 metrisiä tunneleita pitkin, joita siellä on ainakin yli 50 km verran. Toisen kuvan systeemi on murskaamo. Viimeisessä on hyvin Indiana Jones -tyyppinen vanha vaunu.

Kaivoksessa pääsi näkemään pari louhosta, jotka olivat yli 100x100x50 metriä kokoisia tyhjiä tiloja. Jotenkin niiden mittasuhteita oli vaikea käsittää, ne näyttivät ehkä jumppasalin kokoisilta kunnes joku kertoi minkä kokoisia ne oikeasti ovat.

Kaivoksella työskenteli ilmeisesti myös joku videopelaaja:

Seuraava kohde maaperäkohde, 2. Salpausselän reunamoreenin leikkaus Karjalohjalla. Heti kun bussi kääntyi kohdetta lähimmästä risteyksestä, alkoi tulla kaatamalla vettä. Pienen odottelun jälkeen sade vähän hellitti ja päästiin katsomaan hiekka/moreenikerrostumia:

Kolmanneksi ajeltiin katsomaan basalttista tyynylaavaa. Heti kun tultiin lähemmäs paikkaa, alkoi sataa kaatamalla. Esitelty kallio oli ihan märkä, joten yksityiskohtia oli vaikea havaita.

Tuolta jatkettiin Aijalan vanhalle kaivokselle, jossa käytiin tutkimassa rikastushiekan loppusijoituspaikan ympäristövaikutuksia (hiekkaa on ajettu sinne muistaakseni 70-luvun alkupuoliskolle saakka, eikä siellä vieläkään kasva juuri mitään, ja lisäksi sieltä virtaavalla vedellä on melkoisesti kohonneita pH ja muita arvoja):

ja vasaroimassa kaivosmontun sivukivistä malminäytteitä. Kesken tuota touhua alkoi sataa kaatamalla vettä, ja lähdimme pois.