hiidenkonttibeta

Suurin osa tämän talon katolle sataneesta lumesta on jo kolattu alas (lunta on satanut tänä talvena sen verran, että sitä on kolattu ainakin kahdesti), mutta sään lämmettyä muutamaksi päiväksi ja vesisateen avustaessa alkoi parvekkeellemme ilmestyä jääpuikkoja. Ensin pari, sitten muutama ja nyt siellä on lattialla tasainen jääkerros ja lasit ovat täysin jäässä:

Näyttää kyllä laseissa ihan kivalta, mutta niitä ei saa auki ja tuskin tuo muutenkaan on kovin terveellinen ilmiö. Jääpuikkoja näkyi viime vuonnakin, ja tiedotimme isännöitsijälle kuvien kera että katolle ehkä kannattaisi tehdä jotain, mutta eipä vaikuta siltä että sitä olisi tältä kohdalta kovin mittavasti korjailtu.

Svartisenin reissun jälkeen kaipasimme vähän unta, joten lähtö ei ollut kuudelta, vaan vasta yhdeksältä. Tiedossa oli lähinnä ex tempore -kohteita.

Ensimmäiseksi ajoimme kuitenkin Volvon huoltoon. Kuskimme kävi siellä tosin vain kysymässä että mistä Mersun huolto löytyy – jos vaikka olisimme saaneet vähän paikkailtua bussiamme. Volvon huollon mies oli todennut “Ai te olette niitä, jotka ovat ajelleet täällä viikonlopun? Se Mersun huolto löytyy sen Rema 1000 -kaupan vierestä, jonka pihalla kävitte aikaisemmin pörräämässä”. Meidän Setra oli ilmeisesti viikonlopun puheenaihe Mo i Ranassa.

Ensimmäiseksi pysähdyimme tutkimaan jonkin joen särkkää:

Päädyimme myös paikkaan, jossa oli luola, ja ilmeisesti jossain lähistöllä vanha hopeakaivos, joka ei kuitenkaan ollut auki. Kaivoimme esiin taskulamput ja sotkettaviksi sopivat vaatteet ja menimme tutkimaan luolaa. Tämä oli tosin “älä tee näin” -tyyppinen luolantutkimisretki – meillä ei ollut kypäriä ja olimme muutenkin täysin alivarusteltuja. Luolan katossa oli paikoin uhkaavan näköisiä lohkareita. Neljä meistä oli tarpeeksi uhkarohkeita kiikkumaan luolan syövereihin – pitihän sinne mennä, kun en ollut kunnollisessa luolassa ikinä ennen käynyt!

Luola vietti melko jyrkästi alaspäin, lattiaa peittivät isommat ja pienemmät kivenlohkareet, ja noin 10 minuutin kulkemisen jälkeen vastaan tuli ehkä metrin levyinen virtaava vesi. Sitä seuraillen olisi päässyt varmaan vielä paljon kauemmas, mutta oli tarpeeksi järjetöntä tulla jo sille saakka. Luolakin oli hieno kokemus – piti tosin hetken aikaa puhdistella hiekkaa kamerasta tuon jälkeen, olisi pitänyt käyttää hanskoja sillä luolassa kömpiminen oli varsin sottaista puuhaa.

Matka jatkui ja Norjan ja Ruotsin rajalta löysimme niin upean järven että oli jälleen “Kodak momentin” aika.

Kun huomattiin, että raja tosiaan menee järven poikki, eräs meistä sai kunnian uida Norjasta Ruotsiin. Tapaus dokumentoitiin tarkkaan useammallekin videolle. Uimareitti kulki kuvassa näkyvän kivipaaden ohitse:

Yöpymispaikkamme oli Vilhelminassa.

Tiistaina 7.9. vuorossa oli lisää hankalasti valokuvattavia maaperäkohteita, mm. Pilgrimstad, jossa on viimeistä Veiksel-jääkautta vanhempia kerrostumia. Sieltä löysimme myös fossiileita, esimerkiksi oikosarven:

Piipahdimme syömässä Östersundin keskustassa. Ruotsissa oli meneillään jotkut vaalit, mutta yksikään puolueiden koju ei näyttänyt houkuttelevan äänestäjiä kahvitarjoilulla.

Harrastimme myös kulttuurimatkailua (meidän täytyi käydä muutamissa kulttuurikohteissa), kävimme katsomassa Frösön riimukiveä:

Majapaikkamme oli Svegissä.

Keskiviikkona kävimme katsomassa lisää maaperäkohteita, Siljan isohkossa meteoriittikraatterissa olevaa järveä näköalapaikalta (harmi että läheinen torni oli suljettu) ja Anders Zornin taidemuseota Morassa:

Taidemuseon jälkeen meillä oli ruhtinaallisen pitkä puolen toista tunnin pysähdys Morassa. Kävimme syömässä ja sitten oli hetki aikaa katsella kaupungin keskustaa. Ostin kirjakaupasta postikortin. Mukanani ei ollut kynää, eikä kävelykadulla olleissa puolueiden kojuissa ollut kahvin lisäksi myöskään mainoskyniä. Kirjastossakaan ei näkynyt ylimärääisiä kyniä – paitsi äänestyskopissa. Siellä oli vähän syrjässä yksi, joka oli ilmeisesti varakoppi ruuhkaa varten, ainakaan kukaan ei tullut hätistelemään kun kirjoitin kortin siellä.

Kun palailimme bussillemme, huomasimme, että sen viereen oli pysäköity sen nuorempi sisarus:

Se oli jonkun saksalaisen eläkeläisryhmän bussi. Siinsikö siinä etäinen tulevaisuus?

Keskiviikkoiltana huristelimme Tukholmaan johonkin hostelliin. Meillä oli pari yli kymmenen hengen huonetta ja joku pienempi. Illalla kokoonnuttiin esittämään viralliset kiitokset mukana olleille geologian laitoksen edustajille, jotka siis toimivat oppainamme ja opettajinamme, ja uskomattomalle kuskillemme. Hostellissa oli kuitenkin oltava hiljaisuus joskus 23 maissa joten suuremmin tilaisuutta ei kuitenkaan voitu juhlia.

Torstaina vierailimme Tukholman luonnontieteellisessä museossa, jossa toimii isotooppigeologian laboratorio ja jossa on melkoisen mittava mineraalikokoelma lähinnä tutkimuskäyttöön. Myös museon puolella oli mineraalinäyttely. Kiersimme pikaisesti museoakin.

Museon jälkeen suuntasimme Viking Linen terminaaliin odottamaan pääsyä M/s Gabriellalle. Siivoilimme bussia ja lahjoitimme kaksi jätesäkillistä tölkkejä parkkipaikalla pyörineelle pullonkerääjälle (jolla oli kyllä pikkutakki ja joka puhui jatkuvasti kännykkään). Laivalla juhlittiin hienon ekskursion päättymistä. Aamulla saavuttiin Helsinkiin, jossa ajettiin Kumpulaan ja suoritettiin bussin suursiivous ja ekskursio oli virallisesti ohi. Tämä reissu oli kaikenkaikkiaan mitä mainioin kokemus – ei sitä olisi enää paljon pitempään jaksanut, mutta harkitsen kyllä vakavasti osallistuvani ekskursioille uudestaankin!

Ekskursion vapaapäivän, sunnuntain 5.9., kohteemme oli Svartisen-jäätikön eräässä laaksossa oleva haara, suunnilleen tuossa:

Näytä suurempi kartta

Svartisenillä on kaksi osaa, läntinen ja itäinen. Tämä läntinen puoli on Norjan toiseksi suurin jäätikkö, pinta-alaltaan 221 km². Näimme jäätiköstä siis ihan pienen nurkkauksen. Tuo laaksossa oleva haara oli nyt selvästi pienempi kuin Googlen satelliittikuvassa yllä.

Meille jaettiin kypärät, hakut ja valjaat. Ensin ylitimme vuonon Isprins-paatilla.

Toisella rannalla saimme vielä jääraudat ja opastuksen niiden säätämisestä ja kiinnittämisestä. Sitten oli vuorossa kolmen kilometrin kävely jonka lopussa oli parin sadan metrin nousu kalliota pitkin jäätikön reunalle.

Ilman mitään kunnollista vertailukohtaa jäätikön kokoa oli hiukan hankala hahmottaa etäältä – varsinkin kuvissa se näyttää pieneltä, mutta sitten kun samassa kuvassa on ihmisiä, alkaa sen koko selvitä.

Edellisistä kuvista joutuu kyllä katsomaan täysikokoiset versiot ennen kuin pystyy näkemään ihmiset niistä: eka ja toka. Hyvin näkyy, eikös? Vihje: ekassa kuvassa pieni musta tappi noin kolmannes kuvan vasemmasta laidasta, pystysuunnassa hiukan puolivälin alapuolella, aika lähellä jäätikön harmaata reunaa; toisessa kuvassa mustat pisteet jotka erottuvat järveä vasten järven ja jäätikön rajalla hiukan oikealle kuvan keskeltä.

Meillä oli kaksi opasta ja meidät jaettiin kahteen ryhmään ja köytettiin toisiimme. Ensialkuun köydet ja hyvin varovainen eteneminen tuntuivat liioittelulta – olisihan sinne kiikkunut hetkessä hakun ja rautojen avulla? Mutta kulkeminen muuttui nopeammaksi kun opimme käyttämään välineitä ja jäätiköllä oleviin kuiluihin kurkkimiseen köydet toivat kyllä melkoisesti lisää turvallisuuden tunnetta.

Tämä jäätikköretki oli kyllä reissun kohokohta, oli se niin hieno paikka. Sen lisäksi, että se oli ympäristönä mahtava – itse jäätikön massiivisuus, ympäröivät vuoristomaisemat, kaikki ne turkoosin ja sinisen sävyt jäässä! – siellä pääsi näkemään jäätikön ja sen vaikutuksen ympäristöön. Esimerkiksi, repun vieressä “uunituoretta” moreenia:

Voipuneina mutta onnellisina pääsimme lopulta takaisin bussiin paluumatkalle Mo i Ranan majoitukseen. Pääsimme perille noin kello 04. Vapaapäivä Vasaran ekskursion malliin – käytimme siitä jäätikköretkeen 24 ja puoli tuntia!

Lauantain ohjelmassa oli 10 h kestävä siirtyminen Narvikista Mo i Ranaan. Päivän ensimmäinen tapahtuma oli lauttamatka, seuraava huomionarvoinen seikka oli se, että hienosta K-Setrastamme katkesi pakoputki.

Busseissa on aika iso moottori, ja äänet sen mukaiset. Bussin takaosassa oli loppumatkan aika hyvät ääniefektit, ja varmaan koko bussissa silloin kun kaasuteltiin Norjan pitkissä tunneleissa.

Päivän geologinen kohde oli marmorilouhos Fausken lähellä. Sieltä louhitaan kuulemma kuuluisaa punaista marmoria, mutta ympärillä olleista kivikasoista ei kyllä löytynyt kuin valkoista ja harmaata.

Poikkesimme Fausken kaupungissa syömässä, ja kaupungissa oli jonkinlainen muistomerkki jossa tuota kuuluisaa marmoria oli käytetty:

Kun saavuimme majoitukseemme Mo i Ranassa, vastassa olikin paikallinen American Car Show. Useimpien mökkien pihassa oli kiiltäväksi hinkattu jenkkiauto ja lähistöllä oli iso teltta, jossa oli rockabilly-bileet (ainakin teoriassa: tiedustelijamme selvitti, että teltassa soi kyllä musiikki, mutta siellä ei ole ketään, vaan kaikki heiluvat pihalla teltan vieressä). Pohdimme, pitäisikö meidän maalata bussimme kylkeen liekkikuviot, jolloin se herättäisi ehkä vieläkin enemmän kunnioitusta kuin nykyisillä maskuliinisilla ääniefekteillään.

Illan mittaan selvisi että muut vieraat ovat itse asiassa ruotsalaisia. Meillä ei kuitenkaan ollut oikein rahkeita osallistua ruotsalaisten fiftareiden bileisiin, sillä seuraavana päivänä meillä oli ekskursiomme vapaapäivä. Neljää lukuunottamatta retkueemme oli päättänyt viettää vapaapäivän jäätikköretkellä, ja majoituksemme epäoptimaalisen sijainnin vuoksi jäätikölle oli hieman ajomatkaa. Sen verran, että sunnuntaiaamuna meillä oli herätys kello 03:30.

Reissusta on kulunut nyt noin viikko, joten lienee parasta jo kirjailla ylös hiukan tarinaa tuosta matkasta. En yritä kirjoitella geologiasta (sitä varten mulla on liian huonot muistiinpanot ja kohteista tulee kuitenkin seikkaperäinen selostus ekskursiopäiväkirjaan) vaan naputtelen jotain yleisluontoisempaa. Tarkoituksenanihan oli bloggailla reissusta, mutta WLANia ei löytynytkään kuin parista paikasta, joista toisessa ehdin lähettää vain pari jäätikkökuvaa. Hämäyksen vuoksi päivään nämä jutut suunnilleen oikeille päiville.

Edellisessä jutussa päästiin siis Ouluun saakka. Sieltä matka jatkui tiistaina 31.8. Kemin kromikaivokselle. Esittelyvideoiden jälkeen emme ikävä kyllä päässeetkään maan alle (malmin kuljetus oli tärkeämpää kuin meidän) vaan teimme kierroksen avolouhoksella. Osa bussivanhuksemme ikkunoista oli tosin pysyvästi sameita, ja kierroksemme alkupuoliskolla satoi vettä niin paljon ettei ulos nähnyt muualta kuin tuulilasista. Pysähdyimme kuitenkin näköalapaikalle kuopan reunalle, ja myöhemmin vielä penkomaan sivukivikasoja.

Kemin jälkeen piipahdimme eväsostoksilla Haaparannalla ja Torniossa ja sitten suunnattiin kohti Tervolan stromatoliittifossiileita. Tarkan sijaintitiedon puuttuessa niitä oli aika vaikea löytää, joten aluksi harhailimme Louen kylän metsäteitä hyvän tovin, kunnes ensimmäinen kohde hylättiin ja siirryttiin Louepalon marmorilouhokselle.

Kuten kuvasta ehkä näkyykin, sieltä ei ihan viime päivinä ole louhittu mitään. Stromatoliitteja kuitenkin lopulta löydettiin.

Matka jatkui Pelloon. Osa porukasta ylitti ensimmäisen kerran elämässään napapiirin ja näki poron. Camping Pellossa oli taas sauna veden äärellä, joten siellähän piti käydä pulikoimassa. Tornionjoki oli mukavan raikas uimapaikka, kun ilmakin oli jo sen verran viileä että aamulla oli nurmikko kuurassa. Mistä tuleekin mieleen se, että Setrassamme ei toiminut lämmitys. Pohjoisessa oli aika viileitä aamuja, kun lähdimme matkaan joskus ennen seitsemää – hengitys huurusi bussissa. Pellosta hurautimme Ruotsiin.

Final bingo? Bingo-finaali? Kerääköhän tällainen matsi suurenkin yleisön… Pohdin että ehkä kyseessä on “The Final Bingo”, mutta kukaan muu ei oivaltanut idean hienoutta.

Ruotsin ensimmäiset kohteet olivat Kiirunan ympäristössä. Ensin kävimme Junosuvannossa/Masugnsbyssä katsomassa dolomiittilouhosta, vanhaa kalkinpolttouunia joka oli tukittu kuumentamalla siinä dolomiittia liian viileässä lämpötilassa, ja vieressä olleita vanhoja rautakaivoksia, joita oli louhittu tulen ja veden avulla.

Piipahdimme myös kuntoilemassa ~280 porrasta alas ja ylös Masugnsbyn luonnonpuiston kanjonin pohjalle ja takaisin.

Svappavaarassa louhitaan jälleen rautamalmia. Sielläkin oli wanhoja tulella ja vedellä louhittuja monttuja.

Hortoilimme vaaralla jonkin aikaa etsien mineraaleja. Sieltä löytyi helposti malakiittia, pikkuisen azuriittia, ja vähän etäämmällä oli paikka josta voi löytää isokiteistä hematiittia, mutta siellä olisi kyllä tarvinnut lapiota.

Illemmalla kävimme Kiirunassa katsomassa erään yksityisen mineraalikokoelmaa, joka ei kyllä joutunut yhtään häpeilemään museoiden kokoelmien rinnalla. Meidän Svappavaarasta löytämät azuriitit, pienet siniset tahrat kivien kyljissä, sen sijaan alkoivat näyttää aika vaatimattomilta, kun tuolla oli nyrkin kokoisia kimpaleita azuriittia.

Kävimme Kiirunassa syömässä, paikallisessa pizzeriassa oli tarjolla “LKAB special”, pizza jossa oli béarnaisekastiketta. Itse en tuota syönyt, mutta kuulemma sopi pizzaan aluksi hyvin, muutaman suupalan jälkeen siitä tosin sai jo tarpeekseen.

Majapaikassamme oli tällä kertaa noin 13 hengen mökkejä (alakerrassa kahden hengen huone, ja yläkerrassa iso huone, jossa ehkä 7 sänkyä ja lisäksi patjoja lattialla), ja varsin niukka sähkönsyöttö. Uunissa lukee “don’t use the oven”, ja kun jotkut yrittivät käyttää kylppäristä löytynyttä pyykkikonetta, selvisi että se käy muutaman sekunnin, menee pois päältä, käynnistyy taas uudelleen, ja jatkaa tätä. Samalla valot sammuvat kylppärissä. Mutta käytössä oli sentään taas sauna raikasvetisen järven rannalla.

Ensimmäinen herätys Ruotsissa aiheutti porukalle ongelmia. Osa siirsi kellonsa Ruotsin aikaan, osa piti kellon Suomen ajassa ja yritti laskea että moneksiko herätys pitää pistää jotta ehtii bussiin seitsemältä Ruotsin aikaa – ja joku luuli että lähtö on seitsemältä Suomen aikaa. Tästä seurasi se, että ensimmäinen kello soi 04:30, ja sen omistaja oli vielä lupautunut herättämään jonkun muun, ja kelloon heräsi vielä ainakin kolmas, joka oli vakuuttunut siitä että nyt on aamupalan aika. Aamupalalla oli kuitenkin ollut aika hiljaista ja kolmikko oli alkanut epäillä että jotain on pielessä. Herätyksiä olikin sitten 04:30 ja 06:30 välillä varmaan puolen tunnin välein.

Seuraavan päivän, eli torstain 2.9., vietimme Kiirunan kaivoksella. Pääsimme maan alle vain turistitasolle saakka. Sinne ajettiin bussilla ja se oli aika viimeistelty paikka – leffateatterilta tuntuva auditorio, hulppeita pienoismalleja (lähinnä Narvik – Luulaja välillä olevasta rautatiestä), ja museo jossa oli uudempia ja vanhempia työkoneita.

Maan alta hurautimme Kiirunavaaran huipulle. Sieltä näki hyvin Kiirunan kaupungin, ja myös sen, miten maa sen alta sortuu kaivokseen. Toisessa suunnassa näkyi lumihuippuisia vuoria, niiden joukossa Kebnekaisen huippu.

Retkeilimme myös jonnekin Luossavaaran taakse jollekin vanhalle louhokselle vasaroimaan kiviä, ja paikkaan josta oli mahdollista löytää dendriittikuvioisia kiviä. Jotkut löysivätkin. Lisäksi kävimme katsomassa pari maaperäkohdetta, esimerkiksi dyynikenttää.

Ostoksilla ruotsalaisissa ruokakaupoissa joutui välillä ihmettelemään länsinaapurin kaupan hyllyjä. Purkitettua perunaa?

Toisen Kiirunassa vietetyn yön jälkeen matkasimme Euroopan suurimmalle kaivokselle eli Aitikiin. Ja olihan se iso. Siellä on 3 x 1 km kokoinen 450 metriä syvä avolouhos. Kuopan päässä seistessä on aika hankala käsittää että toiselle reunalle on kolme kilometriä matkaa.

Sitä louhitaan poraamalla kallioon rivistö ämpärin mentäviä reikiä joihin pumpataan joku tonni räjähdettä. Pamauksen jälkeen sähkökäyttöinen kauhain, joka nostaa 80 tonnia kerralla, kauhoo malmin dumppereihin, jotka vievät yli 200 tonnia kerralla murskaamoon myllyyn, jossa on 22.5 MW sähkömoottori. Joka on aika iso – Suomessahan on keskisuuria vesivoimaloita joissa ei ole noin paljon tehoa.

Kuvassa kauhan varressa on mittakaavana kiikkumassa pari työmiestä. Kiersimme myös rikastuslaitoksen, joka sekin oli melkoisen mittavan kokoinen.

Aitikista lähdimme ajelemaan kohti Norjaa ja Narvikia. Maisemat muuttuivat varsin komeiksi ja välillä täytyi pysähtyä pariinkin kertaan ihastelemaan kuuluisaa U-laaksoa:

Narvikissa meillä oli “kuuden hengen” mökit, joissa oli kaksi kahden hengen huonetta ja kaksi onnellista voittajaa (hep!) pääsi jakamaan sohvan. Pihapiirissä hengaili kesy kettu.

Lähdimme Kumpulasta sunnuntaina noin kello 12 kohti Pyhäsalmen Pyhäjärven rannalla sijaitsevaa yöpymispaikkaa. Kulkuvälineenä on bussi mallia 80 luvun loppu, ja ilmeisesti sen wc ei toimi. Matkan alussa meille esiteltiin perinteinen excuyllätys, joka ei heti saanut suurta suosiota mutta myöhemmin illalla kyllä.

Majapaikka oli kaivosyhtiön omistama mökkikylä joka on rakennettu joskus 60 luvun puolivälissä. Illalla nautittiin meille tarjottua grillimakkaraa ja Nokian panimon maukasta olutta ja ties mitä, saunottiin, uitiin, ja suunniteltiin sienien paistamista, jos olisi vain ollut voita ja paistinpannu. Sieniä oli kyllä lähimetsässä.

Tänään vietettiin kuutisen tuntia kaivosalueella. Pääsimme hissillä 1440 m syvyyteen ja teimme kierroksen tuotantoalueella missä mm. nähtiin miltä malmi näyttää siellä, paikan päällä paikassa mistä se louhitaan. Teimme kierroksen myös rikastamossa, katsomassa muutamia kalliopaljastumia alueella, ja lopuksi rikastushiekan loppusijoituspaikalle.

Sitten ajeltiin Ouluun. Enpäs olekaan ikinä ennen yöpynyt Nallikari campingissä, vaikka paikan sijainti on hyvinkin tuttu.