hiidenkonttibeta

Olen varannut huomiseksi majoituksen 1000 km päässä Fukuokasta olevaan paikkaan, joten tänään lepuutin vähän jalkojani istumalla junassa. Ensin hurautin shinkansenilla Fukuokasta Osakaan ja jatkoin saman tien Nagoyaan. Harkitsin kyllä että jäisin pois Kiotossa, mutta aika turha siellä olisi noin pikaisesti pistäytyä. Nagoyasta jatkoin pikajunalla Matsumotoon. Tuolla välillä alkoi olla aika komeita maisemia, ympärillä kun on Japanin Alpit.

Matsumotossa hipsin turisti-infoon ja sain huoneen kaupungin halvimmasta hotellista (kuulemma). Vaikutti kuitenkin oikein mukavalta paikalta.

Matsumoton linna näyttää ulkoa päin upealta! Se oli kiinni kun ehdin sinne, täytyy yrittää huomenna uudestaan.

Hyppäsin aamulla Busanissa Kobee-pikalautalle joka ajaa hurautti Fukuokaan, Japaniin. Matka kesti kolmisen tuntia. Tullin täti ihmetteli että onko mulla oikeasti noin vähän matkatavaroita, mutta hänpä ei kokeillut paljonko tuo reppu painaa – mitä kummaa olen pakannut sinne? Paitsi 1000-sivuisen matkaoppaan…

Vaihdoin loput wonit jeneiksi ja hyppäsin satamassa ensimmäiseen paikalle ajaneeseen bussiin koska kaikki muutkin valitsivat sen. Onneksi se ajoi oikeaan paikkaan, eli sinne mistä piti turisti-infon löytyä, mutta sinne oli niin heikot opasteet että piti tovi harhailla ja kysellä suuntaa. Infon tyttö varasi mulle huoneen pyytämästäni paikasta ja piirsi karttaan kulkuohjeet, “jossain tuolla alueella sen pitäisi olla”, ja se löytyikin helposti ja vaikuttaa oikein hyvältä. Täällä oli +30C mutta ilmastointilaite auttaa.

Kävin syömässä telttakojussa tonkotsu-raamenia (olin etsimässä udonia, mutta minut on näköjään helppo houkutella muuttamaan suunnitelmia nälkäisenä) ja lähdin harhailemaan alueelle jossa oli useita vanhoja temppeleitä.

Tuolta poistuessa eksyin, mutta löysin metroaseman ja siirsin paikallisen eksymiskoordinaatistoni origon toiseen kaupunginosaan. Olin päättänyt mennä yhteen isoon puistoon ja eräs ystävällinen täti johdatti minut melkein kädestä taluttamalla oikealle kadulle jota tarpoen sinne piti ennen pitkää päästä. Metrojen ulostulojen numeroinnissa Korea vie kyllä voiton, on aika huono idea että on kaksi samannumeroista uloskäyntiä eri puolilla katua, vieläpä tyyliin risteyksien kulmista löytyvät 12a, 12a, 12b ja 12b.

Muuten retki meni hyvin, mutta kun pääsin perille olikin jo ihan pimeää eikä puistossa nähnyt mitään.

Lyhyen kokemukseni perusteella japanilaiset tulevat auttamaan eksynyttä kalpeanaamaa herkemmin kuin korealaiset. Ja turisti on varmaan jo oletusarvoisesti eksyksissä.

Busanissa ei ollut paljoakaan mainittavia nahtavyyksia (monet mielenkiintoiset olivat Beomeosanin temppelin lahistolla enka jaksanut raahautua sinne enaa uudestaan) joten menin katsomaan kuuluisaa kalatoria. Ja olihan se iso, ja siella oli paljon otuksia joita en tunnistanut edes tasolla “kala”, “simpukka” tai “mustekala” – kaikenlaisia outoja matoja, moykkyja ja limanuljaskoita.

Nalan yllattaessa palasin tuon torin laheisyyteen etsimaan ruokaa ja jonkin ravintolan tati havaitsi pallo hukassa haahuilevan turistin ja tuli tyrkyttamaan “sashimi, sashimi?“. Alunperin olin kylla ajatellut kypsennettya kalaa, mutta totesin sitten etta kai se on tamakin kokeiltava ja hipsin sisaan.

Tarjoilija ei puhunut enempaa englantia kuin tuo sisaanheittajakaan, joten sashimi-linjalla mentiin. Poytaan tuli ensin alkupaloina kasviksia, jotain levaa, kulhollinen isoilta nokkosenlehdilta nayttavia lehtia ja jotain kotilo-otuksia, varmaan jonkin sortin simpukoita. Vahan ajan kuluttua tuli itse sashimi, eli lautasellinen raakoja kalansiivuja. Tarjoilija seurasi ilmeisesti sivusta haparointiani (dippailin vain kalaa wasabiin ja tuli sitten nayttamaan etta tarkoitus on kaaria soijaan ja wasabiin tai purkista loytyvaan punaiseen soosiin dipattu kalanpala salaatin kanssa sellaiseen kammenen kokoiseen lehteen ja sitten tunkea koko nyytti suuhun. Myohemmin sain viela kokonaisena grillatun kalan joka piti syoda lusikalla. Kavin taydentamassa aterian nauttimalla jalkiruoaksi laheisessa puistossa automaattikahvin.

Syomisen jalkeen kavin harhailemassa parilla ostoskadulla ja maanalaisissa ostoskaytavissa, joissa vasta alkoi tajuta miten naurettavan paljon pikku puoteja taalla on. Kadun alla kulkevassa tunnelissa naytti etta kahta puolta vieri vieressa kauppoja olevan tunnelin paa katoaa horisontin taakse. Ja vieressa meni toinen samanlainen tunneli. Maan pinnalla on lisaksi korttelikaupalla kauppoja/ravintoloita, eika se viela riita, vaan kummallakin puolella katua on viela vahintaan yksi rivi telttakojuja.

Yksi mielenkiintoinen ilmio on myos se, etta jos on kuljeksiessaan kyllainen, kaikenlaisia tikkuun tungettuja herkkuja kauppaavia kojuja on vaivaksi saakka. Mutta annas olla, jos tekisi mieli haukata jotain pienta ja friteerattua, niin niita ei loyda enaa mistaan.

Kavin postissa lahettamassa itselleni vahaiset ostokseni repusta tilaa viemasta. Keksin pistaa mukaan myos tayden muistikortin. Saas nahda naenko Soulin kuviani enaa ikina.

Illalla kavin matkaoppaan kehumassa kylpylassa. Hieno paikka se olikin, ei tosiaankaan mitaan liukumakia vaan tyylikas ja vakavasti otettava, suuri osa altaista ja lattiasta oli paallystetty luonnonkivin ja muutenkin se oli asiallinen. Siella oli useita erilampoisia altaita, kolme saunaa (52-asteinen turkkilaistyyppinen sauna, jossa oli kaakeliset “lauteet”, jotka tuntuivat valittomasti huonolta ratkaisulta, 26-asteinen sauna jota en vaivautunut edes kokeilemaan, ja 80-90 asteinen, joka oli varsin onnistunut, ja varustettu televisiolla), ja ensimmainen kokemani oikeasti kunnollinen hierova suihku: lahes ranteen vahvuinen vesivana tuli suoraan alas jostain kolmesta metrista paineella joka tosiaan jo tuntui tekevankin jotain.

Tanaan piti myos pyykata, heitimme hostellin australialaisen asukin kanssa kaikki pyykkimme kerralla koneeseen ja hain majatalonpitajan pistamaan koneen paalle, koska korealaiset napit nayttivat hiukan hammentavilta.

Eilen aamupaivalla hyppasin junaan ja hurautin tanne Korean kaakkoisrannikolle Busaniin. KTX-juna kulki hyvilla rataosuuksilla noin 300 km/h. Matkalla sai ihailla maalaismaisemia ja lukematonta maaraa sopoja pikku vuoria. Tuota vauhtia kulkeva juna ei juurikaan aja ylos ja alas makia, joten aina valilla vietettiin aikaa vuorien sisalla. Juna oli taynna, mutta kukaan ei tuntunut tarkistavan lippuja.

Perille paastyani hipsin majapaikkaan (edellisen paikan respasta varasivat mulle huoneen tanne), jatin repun ja lahdin metrolla kohti Beomeosan (tai sinne pain) temppelia, joka on LP:n mukaan Busanin hienoin nahtavyys. Soulin T-Money -kortti kay taallakin metrossa ja busseissa maksuvalineena, mutta sita ei voi ladata Busanin asemien automaateista vaan pitaa etsia kauppa jossa on latauslaite. Matka Beomeosaan kesti puolisen tuntia, yhta linjaa pitkin.

Temppelialue oli kylla hieno, vuorenlaidalla metsan keskella. Siella oli tarjolla myos “temple stay”-majoitusta, eli voisi viettaa yon siella ja herata puoli neljalta munkkien kanssa aamuseremonioihin. Paikka on siis aktiivisesti kaytossa, vaikka onkin melkoinen turistikohde.

Takaisin metroasemalla alkoi olla nalka, ja huomasin kartasta jonkin “eating districtin” johon menin harhailemaan, mutta en joko loytanyt oikeaa paikkaa tai sitten se ei ollut muuten vain kovin kaksinen. Kavin sitten syomassa bibimbapin jossain pikapaikassa.

Tuolta ajoin metrolla Seomyeoniin, joka lienee Busanin aktiivisin alue. Siella on hullu maara kauppoja ja muuta ostoskatumeininkia. Harhailin siella hetken pimean tultua neonvaloisia katuja ja pistaydyin parilla tuopillisella Fuzzy Navelissa ennen kuin lahdin takaisin.

Hostellin metropysakilla tormasin kadulla haahuileviin ihmisiin joilla oli paalla pyjamat ja mukana rullilla kulkeva tippapussiteline. Hetken ihmettelyn jalkeen oivalsin etta kyseessa ei ollutkaan busanilaisten tapa viettaa erityisen rentoa iltaa vaan metropysakin vieressa oli sairaala.

Tama hostellin kone tuntuu sen verran verkkaiselta etta jatan suosiolla yrittamatta kuvien latailun, taytyy lisailla ne sitten myohemmin.

Tanaan yritin vierailla yhdessa palatsissa, mutta epaonnistuin. Soulin kadut ovat vaikea tapaus. Pitaisi jo pikkuhiljaa uskoa, etta jos lahtee pisteesta A, ja kaantyy aina ensimmaisesta risteyksesta oikealle neljasti, ei todellakaan paase sille kadulle jolta lahti. Osa kaduista on madonreikia toiseen kaupunginosaan. Voisi olla ehka tehokkaampaa yrittaa kysella vastaantulijoilta neuvoa kuin yrittaa jaarapaisesti suunnistaa kartan avulla. Neuvontaa taas kylla helpottaisi jos olisi edes osapuilleen lahistolla. Luovutin, kun tuli nalka.

Kavin syomassa “marinated chicken galbi specialin”. Tuo on ateriatyyppi joka kokataan poydassa olevalla kaasuliedella, ei nakojaan itse vaan tarjoilija hoitaa homman. Spesiaalia tuossa kanaruuassa oli se, ettei siina ollut kanaa, vaan jotain punaista lihaa ja mustekalan palasia. Tuolla Myeong-dongissa oli myos joku paikallinen missikisa menossa.

Sitten kavin shoppailemassa uutta muistikorttia kameraan kaukana 9 pysakin paassa toisella puolella jokea olevasta Techno Martista. Siella oli nelja kerrosta varattuna paaasiassa digitaalikameroille. Jokainen kerros oli taynna samanlaisia tiskeja joissa oli samanlainen kameratarjonta samalla tavalla esilla. Yhtaan muistikorttia ei nakynyt missaan. Asiakkaita oli vahemman kuin myyjia. Kyselin muistikortin peraan yhdelta myyjalta, ja selvisi etta onhan niita kaupan, mutta ne ovat takahuoneessa alimmaisessa pahvilaatikossa jemmassa. Ilmeisesti myyvat niita lahinna kameroiden kanssa. Ostin sitten saman tien superlaadukkaan erikoishyvan “made in Japan, not in China or Taiwan or such place” high quality kortin, joka ei ollut erikoisen halpa, mutta niiden vertailu vaikutti sen verran vaikealta etta otin suoraan ensimmaisen.

Tuolta tultuani lahdin katsomaan Tagpol Parkia, jossa ehdin istua muutaman minuutin mussuttaen katumyyjalta ostamaani kalanmuotoista vohvelia jossa oli jotain makeaa paputahnaa sisalla, kun joku seta tuli huitomaan etta “closing, closing”. Puisto meni kiinni.

Paatin etta pimean tultua lahden kaymaan N Seoul Towerissa etta saan edes yhden nahtavyyden katsottua tanaankin. Sinne paasikin yllattavan helposti (Soulin katulabyrintin navigointi pimealla kuulosti aika edistyneelta suunnistukselta), hurautin kaapelivaunulla ylos ja hissilla viela ylemmas ja sielta oli hieno, 360 asteen nakyma suurkaupungin neonvalomereen.

Paluumatkalla kiertelin viela lisaa Myeong-dongin katuja iltapalaa etsien. Jannittava spiraaliperuna maistui ennalta-arvattavasti perunalastulta. Sitten ostin jotain tuntematonta. Tuote oli noin A5-arkin kokoinen, parisen millia paksu, kappaleiksi revitty palanen ilmeisesti jotain littanaksi kuivattua vedenelavaa. Se oli paistettu jossain sokeroidussa rasvassa. Ihan hyvaa, mutta leukalihaksia vasyttavaa naposteltavaa. Muutaman luirun sita jyrsittyani hoksasin etta pussissa, jossa sen sain, oli jotain tekstia. Matematiikan tehtavia?! Jotain pallon lentoradan laskentaa ja kompleksilukuja (ei, vaan koordinaatteja)?! Noita oli kahta puolta paperia. En tieda, oliko tuo tehty jonkun vanhasta matikankokeesta vai onko korealaisilla tapana ratkoa matematiikan tehtavia syodessaan makeaa littanakuivattua kalaa(?).

Huomenna varmaankin jatkan matkaa Soulista eteenpain.

Pahoittelen puuttuvia skandeja. Olen onnellinen etta sain edes jonkin lansimaisen merkiston tahan koneeseen.

Tanaan olen kuljeksinut laajemmin ympari Soulia. Sehan tapahtuu helpoimmin metron avulla, joten opettelin kayttamaan metroa. Se taas on helpointa kun hankkii T-Money -kortin, johon voi ladata rahaa. Ensimmaisella asemalla oli lipunmyynti kiinni ja T-Moneyn logolla varustetun automaatin paalle teipattu iso lappu josta paattelin etta siihen ei kannattane yrittaa tunkea woneja. Hipsin seuraavalle asemalle, jossa oli lipunmyynti kiinni ja T-Moneyn automaatin paalle teipattu iso lappu jossa oli paljon asiaa – aloin aavistaa etta ehka ei kannata koettaa enaa kolmatta asemaa, joten koitin kysella joltain etaisesti henkilokuntamaisen nakoiselta hepulta apua, ja han haki paikalle jonkin toisen joka osasi muutaman sanan enemman englantia ja myi mulle T-Money -kortin jostain tiskin alta. En edelleenkaan ymmarra mista oli kyse, mutta sain kortin ja viela opastusta siita miten se ladataan. Metro sinallaan on helpohko, kuten yleensakin metrot, karttoja saisi olla asemilla vahan tiheammassa. Ajoin kuitenkin pari hutia.

Kun lopulta paasin jonnekin, alkoi olla nalka ja ostin kiskalta take away-lounasboksin jossa oli riisia, jotain friteerattuja elukanpaloja ja tietty kimchia. Hintaa 2600 wonia, eli alle 2 euroa? Popsin sen lahipuistossa ilmeisesti jonkin vankilamuseon vieressa.

Ensimmainen varsinainen nahtavyys jota kavin katsomassa oli shamaanien vuori Inwangsan. Ei se vuorena ole kovin huikea, mutta paikkana se on hieno. Luonnontilaista metsaa, jossa kiertelee polkuja; jyrkahkoja kallioita, hauskasti erosoituneita kivia, ja siella taalla shamaanien palvontapaikkoja. Koreassa shamanismia yha harjoitetaan, joten vuori on aktiivikaytossa. Siella on myos buddhalainen temppeli tai pari. Ylhaalta loytyi komeita nakoaloja kaupunkiin (ja vuoreen).

Tuolta suuntasin yhteen “perinnekylaan” joka oli sopivasti metrolinjan varrella. Se oli eraanlainen ulkoilmamuseo, jossa oli turistien iloksi kaikenlaista esitysta. Isolla lavalla hoilasi joku seta takkeja vaihdellen koko sen toista tuntia jonka vietin tuolla, esitys oli ilmeisesti joku haaseremonia. Jossain syrjemmalla soitti joku yhtye perinteisilla instrumenteilla (+koskettimet) kappaleita, jotka kuulostivat pikaisesti kuultuna klassiselta ja vahan kauemmin kuultuna iskelmilta. Ostin yhdelta myyjalta jotain perinteisia korealaisia makeisia jotka tuntuivat toffeen ja vaahtokarkin valimuodolta. Ihan hauskaa naposteltavaa.

Kavin syomassa illallista paikassa jossa oli kuvat tarjolla olevista annoksista. Korealaiset eivat tosiaan juurikaan puhu englantia, edes paakaupungissa. Pienta vihjetta saa siita, etta kioskissa, jonka ulkoseinassa on iso valomainos “COFFEE, HOT & COLD”, kahvikupeissa lukee “COFFEE”, ja tarjolla olevissa pikakahveissa lukee “COFFEE”, vain kolmannes henkilokunnasta tunnistaa sanan “coffee”. Koreaan tulijan tosiaan kannattaa opetella lukemaan hangulia ja pikkuisen koreaa, itse keksin tanne lahtea niin lyhyella varoitusajalla etten ehtinyt. No, kuvien perusteellakin ruoka-annoksia tilatessa voi kokea yllatyksia, koska ei niista aina selvia etta onko lihan alkuperainen omistaja uinut, juossut vai lentanyt. Soin tanaan siis tulisinta kalakeittoa ikina.

Lonely Planetin opas tiesi kertoa pienpanimon, ja sehan piti tarkistaa. Heilla oli tarjolla monen tyyppista olutta, maistoin stouttia ja brown alea, jotka olivat molemmat sen verran kylmia etta olisi pitanyt malttaa odottaa niiden hiukan lampeavan. Paikka tuntui lauantai-illaksi kovin hiljaiselta, siella oli vain puolenkymmenta asiakasta.

Ja koskapa metro lopetti kulkemasta puolenyon maissa, paasin kokeilemaan taksilla ajoakin. Kello on nyt 1:15 paikallista aikaa ja taidan hipsia petiin.